Tv2:lla näkyi vastikään Hullu Juttu, jonka aiheena oli eroperheet ja -lapset, uusperheet jne. Jakso oli erittäin mielenkiintoinen ja valaiseva. Liian monesti tukeudutaan tunteeseen, että lapsille on parempi, kun eroamme. Ymmärrän tuon lauseen vain tapauksissa, joissa toisen osapuolen teot satuttavat lapsia ja toista vanhempaa. Mutta mikäli muuten asiat ovat hyvin, mutta ei vain jakseta antaa parisuhteelle ja lapsille aikaa, en ymmärrä. Oletko oikeasti yrittänyt kaikkesi? Oletteko TE yrittäneet kaikkenne? Antaneet huomiota ja kehuja, hoitaneet ja vaalineet rakkauttanne?

Itse koin entisen mieheni myötä perheväkivaltaa fyysisellä tasolla, ja kerta riitti. Koen, että olin oikeutettu elämään ilman väkivaltaa, ja pelkäämättä, että lapseni joutuisi kokemaan samaa. Koen, että olin oikeutettu eroon. Toki olisin voinut antaa vielä mahdollisuuden ja varata yhteisen ajan terapiaan, mutta en sitten kuitenkaan niin tehnyt. 

Miksi tässä maassa menee niin, että väkivaltaa ja narsisteista kärsivät eivät tajua lähteä parisuhteesta, vaan jäävät hakattavaksi, mutta ne, joilla on kaikki muut asiat hyvin, lähtevät "rakkauden puutteesta" tai muusta laimeasta syystä johtuen? Onko helppo elämä antanut liikaa aikaa ajatella, mitä MINÄ tahdon, haluan, ja unohdetaan, että ehkä pitäisikin ajatella, mitä MINÄ olen valmis tekemään toisen puolesta?