Kuinka se sanotaan, että kolme vuotta vedetään nyt vessanpönttöön. Kuinka se aloitetaan? Kumpi on syyllinen ja mikä on syy? Mikä on lopulta se onnen lähde, se syy, että jaksaa eteenpäin kaikesta huolimatta?

Nyt olen harkinnut tätä jo liian pitkään, nyt olen oikeutettu onneen. Nyt en jaksa enää! Ajatella, että minä kun luulin, että nyt saisimme parisuhteemme kuntoon, ja asioihin ratkaisuja, niin kuinkas kävikään... aloitanpa ihan perjantaista.

Oltiin tyttären kanssa kaupassa, kun sain mieheltä tekstarin. "Mitä jos kävisin tuulettumassa? On vähä sellanen olo. Voisit sinä sitte käydä huomenna." Huoh... TAAS! Taas pitäisi kuluttaa viikonloppu juoden ja rapeloiden! Vastasin, että menee taas viikonloppu pilalle, rapulassa, ja ei kyllä ole oikein varaakaan ryypätä. No mitä vielä. Hirveä riita. Sanoinkin, että suostuin tai en, vkonloppu olisi pilalla. Joko rapulan vuoksi tai sitten riitelyn vuoksi. 

Ja riitelyhän siitä alkoikin, kun en olisi tahtonut taas alkoholia sotkea viikonloppuun. Riitelyä kesti lauantai-iltaan miltei puoleen yöhön asti, kunnes viimein sanoin että ala painua. Tai oikeastaan, kun luulin, että hänkin haluaisi parisuhteemme riidat selvittää, hän kysyikin, että josko hän kävisi nyt siellä ryypyllä, ja oli oikein kyydinkin jo sopinut! Siinä vaiheessa huusin että painu, mutta älä tule yöllä kännissä tänne.

Niin se lähti, onnessaan pakkasi viinat reppuun ja meni. Ja tottakai kun oli jo matkalla, laittoi viestin perään että puhutaan huomenna paremmalla mielellä, rakastan sua. Mitä vittua?! MILLÄ PAREMMALLA MIELELLÄ!?!? Minä kysyn vaan!! 

No, yöllä se tietenki soittaa sitte puol neljä, kun paarit menee kiinni. Oli saanu annoksensa ja olisi ollut sitten valmis kotiin. En vastannut, vaikka kahdesti se yritti soittaa. En tuntenut mitään haluja koko ukkoa kohtaan. Mun puolesta sen olisi saanut lukita vaikka selliin yöksi! Aamulla kun kurkkasin facebookkiin, olin saanut ukon serkulta viestin, että hän on ottanut sen luoksensa yöksi, kun oli niin huonossa kunnossa. Jep jep, ukko lähti täältä puol 12 ja oli jo puol 4 niin huonossa kunnossa?! Ei mun elämääni sopivaa käytöstä, kiitos ei! Vastasin, että mä kyllä pyysin ettei se edes kotiin tulisi. 

Nyt lähinnä jännitän sitä, että kuinka saan sanottua sen, että haluan erota. Kuinka pysyn vahvana ja saan ne sanat suustani, enkä taas anna sen pyörtää päätäni? En mä jaksa tätä! TAAS mä luulin että se ois ollu valmis keskustelemaan, mutta koko ajan sitä vaan himottikin niin kauheesti päästä juomaan, että siksi se oliki niin pahalla tuulella.

Antakaa mulle nyt vittu jostain voimia jättää tuo ääliö!!!

Kolme kirjainta, koko merkitys. Suuri, iso asia, joka merkitsee monen asian loppua, ja monen, monen tuskan alkua. Mutta tällä hetkellä olen sillä kantilla, että ero on parempi kuin se seitsemän riitaa. Tänään viimein tajusin, että mieheni on alkoholisti. Niin, ALKOHOLISTI. Ajatella, siksi minua kohdellaan niin huonosti, kun se kaikkein rakkain, alkoholi, vaatii niin paljon aikaa ja voimia. Valitettavasti tämänhetkinen fyysinen ja henkinen olotilani ei anna periksi kirjoittaa enempää, mutta lupaan palata huomenna asiaan, tai siis, lähempänä tämän sunnuntain iltaa.

Tv2:lla näkyi vastikään Hullu Juttu, jonka aiheena oli eroperheet ja -lapset, uusperheet jne. Jakso oli erittäin mielenkiintoinen ja valaiseva. Liian monesti tukeudutaan tunteeseen, että lapsille on parempi, kun eroamme. Ymmärrän tuon lauseen vain tapauksissa, joissa toisen osapuolen teot satuttavat lapsia ja toista vanhempaa. Mutta mikäli muuten asiat ovat hyvin, mutta ei vain jakseta antaa parisuhteelle ja lapsille aikaa, en ymmärrä. Oletko oikeasti yrittänyt kaikkesi? Oletteko TE yrittäneet kaikkenne? Antaneet huomiota ja kehuja, hoitaneet ja vaalineet rakkauttanne?

Itse koin entisen mieheni myötä perheväkivaltaa fyysisellä tasolla, ja kerta riitti. Koen, että olin oikeutettu elämään ilman väkivaltaa, ja pelkäämättä, että lapseni joutuisi kokemaan samaa. Koen, että olin oikeutettu eroon. Toki olisin voinut antaa vielä mahdollisuuden ja varata yhteisen ajan terapiaan, mutta en sitten kuitenkaan niin tehnyt. 

Miksi tässä maassa menee niin, että väkivaltaa ja narsisteista kärsivät eivät tajua lähteä parisuhteesta, vaan jäävät hakattavaksi, mutta ne, joilla on kaikki muut asiat hyvin, lähtevät "rakkauden puutteesta" tai muusta laimeasta syystä johtuen? Onko helppo elämä antanut liikaa aikaa ajatella, mitä MINÄ tahdon, haluan, ja unohdetaan, että ehkä pitäisikin ajatella, mitä MINÄ olen valmis tekemään toisen puolesta? 

Olen monesti miettinyt tuota elämäni ihmettä, omaa lasta. Sitä, miten se on niin osa itseä, ihan kuin oma peilikuva. Vaikka Jade on ihan oma ihminen, omanlaisensa, on se perinyt minulta paljon asioita. En tietenkään ole puolueeton sanomaan, mitkä puolet ovat niitä hyviä ja mitkä huonompia :)

Oma lapsi on jotain erityistä, se on vain sinun lapsesi, ei kenenkään muun. Kun saa lapsen, koko maailma mullistuu, ikään kuin elämä nollattaisiin ja täytyisi katsoa kaikkea ihan uusin silmin. Tällöin sitä oppii itsestään ja ihmisyydestä uutta.

Itse olen ollut Jadea kohtaan aina todella suojelevainen. En ole itse saanut nauttia luottamussuhteesta vanhempiini, enkä edelleenkään ole äitini kanssa tekemisissä. Jadekin on harmikseni erolapsi, tosin hänen ei tarvitse rampata äidiltä isälle ja takaisin. Hän saa nauttia yhdestä kodista, ja tietää kyllä missä isänsä on. Puhuu tästä ajoittain, mutta ei ole kovinkaan innostunut siellä kyläilemään.

En oikein ymmärrä tätä nykyajan ajankäyttöä, kun katselen erolasten vanhempia. Lapsia pidetään heittopusseina ja riitavälineinä, eikä pysähdytä ajattelemaan kovinkaan usein, että miten se lapsi jaksaa. Minä itse koin lapsena vanhempien eron raskaasti, ja kärsin siitä edelleen. Kaikkia oireita en edes itse tunnista. Eron jälkeen juostaan kilpaa kapakoissa, eletään menetettyä nuoruutta. Mitä hittoa? Miksi teet lapsia, jos sitten pitää se huvikseen hylätä?

Itse olen ymmärtänyt, että aina pitää olla back up plan. AINA. Aina täytyy olla valmiina muuttumaan. En ymmärrä, kuinka joku voi nyky-yhteiskunnassa elää periaatteella työ, koira, lapset laina. KUINKA voit olettaa, että olet se poikkeus, joka ei koskaan eroa, saa potkuja, menetä kotia, vaimoa, miestä? Dr.Phil neuvoi aikoinaan naisia, jotka toimittivat kotiäidin roolia, että pitäkää säästötiliä, kerryttäkää sinne rahaa. Muistakaa, että onnellisuus ei ole itsestäänselvää. Kotiäiti jää valitettavasti vaille työkokemusta, vaikka tekeekin arvokasta työtä. Sitten jos ero tulee, jää tällainen henkilö tyhjän päälle. Mies toi leivän taloon, ei tuo enää. Olit tottunut elämään niin, että rahaa oli, ruokaa oli. Ei enää. Monesti tällaisella henkilöllä tulee vielä eteen maksuvaikeuksia ja luottomerkintöjä, kun eivät pysty iskostamaan asiaa, ettei sitä rahaa enää tule miehen työnteosta. 

 

Niin, voiko yksittäinen päätös muuttaa pidemmällä tähtäimellä asioita, etenkään jos kyseessä on pienen pieni asia? Kävin pitkällä, kahden tunnin lenkillä ystäväni kanssa, ja rupesin miettimään lenkin päätteeksi, että ehkä minun pitäisi koettaa lähestyä Micoa useammin? Sillä tavoin, ettemme enää istuisi eri sohvilla, eri puolilla pöytää. Ehkä huomaamattani olen itse valuttanut suhteemme tähän pisteeseen, että vaikka olemme lähellä, emme ole LÄHELLÄ. 

Olen tänään tiedostaen puhunut isoon ääneen, kuuluvasti, ja tiedustellut tapahtuvaa. "Mitä sä nyt suunnittelet? Mikä nyt on homman nimi?" Vain, jotta saataisiin hieman kanavoita auki meidän välillä. Tuntuu vain, että olen tehnyt tämän jo niin monta kertaa, että voiko se enää onnistua, kun se on ennenkin jäänyt päivään kahteen tämä "kokeilu." 

Ennen ei ollut vastaavanlaisia ongelmia, kun ei ollut juuri muuta kuin peltoa ja navettaa minne mennä. Ei tarvinnut juuri tulla toimeen, kun jokaisella oli oma roolinsa ja siitä pidettiin kiinni. Naiset teki ruuan, hoiti lapset ja kodin, eikä sitä pidetty halventavana naisia kohtaan. Se oli naisten oikeus, naisten paikka. Miehet tekivät kaikki raskaat työt maatilalla, vaikkakin heinätöihin osallistuttiin koko suvun voimin. 

Samassa tuvassa asui useampi sukupolvi, eikä siellä kahinoitu pikkuasioista, kuten televisiokanavista tai äänenvoimakkuudesta. Samaan tupaan mahtui kaikki, ja jos ei mahtunut, niin sitten tapeltiin, ja kohta taas mahduttiin. Nykyään tapellaan somessa, tai tekstarilla. Ei enää tarvitse sanoa suoraan päin naamaa. Enää ei edes tarvitse nähdä ihmisiä ollenkaan! Vaatteet ja tekniikka tulee internetistä, kaverit on siellä/sieltä ja puolisokin löydetään sieltä! Työtkin on jo siellä! Harmi kun ei itse konkreettisesti mahdu tuohon kojeeseen, olisi se niin hienoa olla ihan oikeasti siellä netissä!

Harmiksemme me emme ole. Tai no, harmi toiselle ja ilo toiselle. Mielestäni on sääli, ettei enää tarvita palveluja. Pankit lyhentävät jatkuvasti aukioloaikojaan, kelasta puhumattakaan. Kaupassa käynti on nopeaa, ostat vain äkkiä mitä tarvitset, ja äkkiä pois! Enää ei jäädä jututtamaan naapuria tai serkun kaveria, ei kukaan ehdi! Puolituttuja ei enää moikata, ei kehdata, mitä lie sekin ajattelisi! 

Tuntuu, että koko ajan tarvitaan lisää aikaa. En vain koskaan ole ymmärtänyt, että mihin sitä aikaa oikein niin kovasti koitetaan haalia? Mitä ne ihmiset sillä ajalla tekee, mitä ne niin kovasti yrittävät säästää? Ei ne ainakaan meillä käy.