Ollaan oltu Micon kanssa kohta kolme vuotta yhdessä, tästä ajasta kaksi kihloissa. Ongelmia on ollut, alkoholista rahan käyttöön ja ajan puutteeseen. Kaikkea ja kaikenlaista ongelmaa. Koko ajan on pieni ääni pään sisällä takonut hälytyskelloja, takoo edelleen. Silti en pääse irti. Haluan yrittää, koettaa parantaa suhdettamme.

Tämäniltainen tapahtuma:

Mico teki iltapalaa, paistoi munia, leikkoi kurkkuja ja tomaatteja, keitti teetä ja paistoi patonkia. Pyysi mua ja tytärtäni, 5-vuotiasta Jadea syömään. Mentiin pöytään, ja Mico kysyi mitä Jade haluaa syödä. Jade halusi patonkia ja kasviksia, mutta Micon mielestä piti ottaa myös kananmunaa. "Ainakin puolikas pitää syödä," se sanoi. Ymmärsin pointin, Jade syö niin vähän ja huonosti, mutta miksi edes kysyä tytöltä mitä se haluaa jos ei se kelpaa mitä hän vastaa?

No, Jade rupesi valittamaan väsymystä. Micon mielestä se oli esittämistä, ja että lautanen piti tyhjentää, samoin tee juoda. En ymmärrä miksi sitä teetä pitää Jadelle antaa, kun ei se sitä juo. No, tappeluhan heille siinä tuli. Micon mielestä Jade esitti väsynyttä, ei jaksa syödä sun muuta. Siinä vaiheessa meni mun mielestäni yli, kun Mico alkoi moralisoida kuinka Jaden eteen tehdään kaikki ja maksetaan. Siinä vaiheessa sanoin, että hei haloo, neiti on vasta 5-vuotias. Ei sen kuulu potea syyllisyyttä meidän tekemästä työstä! Se on meidän velvollisuutemme huolehtia lapsistamme! Tähän Mico totesi, että nii-in, hän on 30-vuotias. Luoja! Laittelin astioita koneeseen ja kuuntelin kun Mico sätti Jadea, sydämeen kirvaisi. Jotenkin aina tuntuu niin pahalta kun joku muu Jadea sättii. Yritän aina olla puuttumatta, sillä olen itse avioerolapsi, ja nähnyt moniakin isäpuoliäitipuoliehdokkaita, ja aina on pitänyt totella ja kunnioittaa.

Mico sai laitettua ruuat jääkaappiin ja istuutui sohvalle. Jade jäi nyyhkyttäen pöytään järsimään patongin jämää. Tuntui niin pahalta, jotenkin ajaudun aina ajattelemaan miltä Jadesta tuntuu, vaikka toki komennan häntä itsekin. Kannustin pöydässä käydessäni häntä syömään ja kehuin että olipas hän syönyt kuitenkin jo reippaasti. 

Käskin Jaden hammaspyykille ja Mico lähti viemään koiralle ruokaa ulos. Samalla hän huudahti isoon ääneen, että "onkos kukaan ruokkinut kania? Eipä taida olla! Hänenhän se pitää!" Olisinhan minä sen ruokkinut, mutta hän ei antanut mahdollisuutta vastata, että minä voin kyllä käydä sen ruokkimassa. Tuollaiset hyökkäykset ovat hänelle tyypillisiä, ja myönnän kyllä, että itsekin sorrun niihin ajoittain. No, vein Jaden sillä välin nukkumaan. Peittelin sänkyyn, annoin pusut ja halit kuten joka ilta, kerroin että rakastan häntä ja sanoin, että hän on hyvä tyttö. 

Mico tuli ulkoa, riisui kenkiään ja Jade pyysi huutaen häntä tulla antamaan pusut ja halit. Mico vastasi, että ainahan me muut joudutaan hänen takiaan kulkemaan. MIKSI piti sanoa noin?! MIKSI?! Oliko tuo nyt oikeasti välttämätöntä? Juuri olin tytölle sanonut, että hän on hyvä ihminen. 

No, annettuaan hyvän yön toivotukset Mico tuli olohuoneeseen, istui nojatuolille. Emme ole enää muutamaan viikkoon mahtuneet samalle sohvalle, enkä puhu nyt fyysisistä esteistä, vaan niistä henkisistä. Siinä hän istui, ihan hiljaa. Ei puhunut mitään. Minulla kävi mielessä sen sata asiaa, ja jopa koulutehtävien teko jäi, kun en ajatuksiltani pystynyt keskittymään. Pidättelin itkua ja raivoa. Viimein sain jäsenneltyä ajatuksiani muutamaan lauseeseen, jotka jäivät sitten pelon ja tilanteen vuoksi spontaaneiksi heitoiksi. "Mikä sulla on? Mulla on koko ajan semmonen olo et mä olen syypää sun pahaan oloos. Mä en jaksa olla sun vihan kohteesi, sä oot hirveen vihanen mulle ja Jadelle." Itkin. Ei vastausta. Jännittyneenä odotin, tulisiko jotain. Ei, ei tullut. Sen sijaan hetken päästä hän nousi, meni vessaan, pesi hampaat, meni makkariin, riisuutui ja rupesi nukkumaan. Siinä kaikki. 

Meidän perheessä ei keskustella. Tai oikeastaan, Jaden kanssa keskustellaan silloin tällöin, useimmiten minä. Useimmiten meillä vain asioita tapahtuu. Meidän perheessä ei ole iloisia tapahtumia enää. Ei yhteisiä retkiä metsään, makkaran paistoa, leivontaa... Ei iloa, ei mitään.

Tilalle on tullut katkeruutta, pahaa oloa, riitelyä. Mä en oikeasti enää tiedä mitä tehdä. Jos tuleekin rako selvittää asioita, niin ei tehdä. Silloin keksitään äkkiä muuta tekemistä. Siivoamista, tiskiä, pyykin pesua, ihan sama mitä, kunhan se on muuta kuin keskustelua. 

Mä en tiedä miksi mä pelkään Micoa niin paljon. Ei se ole koskaan mua uhannut, eikä mulle mitään tehnyt. Varmaan se, etten mä koskaan tiedä millä tuulella se on, mitä se ajattelee, mihin se on menossa tai mitä se tekee. Tai no, onhan se iso ongelma, mutta vaikka kuinka oon siitä Micolle sanonut, ei se mene perille. Hän ei tunnu ymmärtävän mitä perhe mulle merkitsee, mitä mä siltä haluan. Tai sitten se ei arvosta mun määritelmääni ja odotuksiani "perheeltä." En mä valitettavasti voi ajatella yhteisiä lapsia tällaiseen tilanteeseen, enkä varsinkaan, jos Mico jatkaa tollasta mallia Jaden syömisen suhteen.